Hiljaisuus

28.8.2015

Se bussi ei koskaan tullut.  

Sitä en huomannut. Istuin bussipysäkin muovisella penkillä. Lähes koko omaisuuteni oli levittäynyt pysäkin ympärille. Loput siitä oli jäänyt jälkeeni ripoteltuna pitkin kotitietä. Tuuli lennätti päiväkirjan sivuja pyörremyrskyinä asvalttitiellä ja sai sanat kohahtelemaan.   

Oli yö. Sen sinisyys oli painautunut päälleni ja työntänyt tullessaan jokaisen ajatuksen pois. Minä vain hengitin kosteaa heinikkoa ja hytisin.  

Ei kuitenkaan kulunut kauan, ennen kuin hän saapui. Hänen sylinsä oli täynnä tavaroita, jotka hän nyt laski asvaltille. Siinä oli loput omaisuudestani, jonka hän oli kerännyt tieltä tullessaan.  

Nyt hän seisoi paikallaan ja katsoi tien toisella puolella aaltoilevaa villiintynyttä heinikkoa. 

 - Tahdot siis lähteä. 

En vastannut. Ei hänen lauseensa vastausta kaivannutkaan. Se oli yksi niistä toteamuksista, joita hän heitteli ympärilleen, koska pystyi niiden avulla nostamaan itsensä muiden yläpuolelle, aivan kuin hän hallitsisi totuutta.  

Hiljaisuus hiipi varoivaisesti takaisin ja istui seuraamme, omalle tutulle paikalleen.



Siitä oli nyt vuosi, kun Hiljaisuus astui ensimmäistä kertaa olohuoneeseemme. En silloin heti tajunnut, mikä se oli. Miten olisinkaan voinut ymmärtää, kun Hiljaisuus oli jotain aivan uutta minun ja hänen välillä.   

Sanat olivat ennen olleet osa meitä. Olimme uineet keskusteluissa, sukeltaneet niin syvälle niihin, että emme enää tienneet, missä pinta oli. Olimme rakentaneet keskusteluillamme kokonaisen pinnanalaisen valtakunnan. Oli ajatuksia, oli lauseita, oli sanoja. Oli tunteita, salaisuuksia, toiveita.  

Ja sitten,  

kuiskauskin kaikui välillämme.  

Hiljaisuudella oli katettu paikka aamupalalla.




Joten hän sanoi nyt totuuden: tahdoin siis lähteä. 

En halunnut enää katsella Hiljaisuuden kanssa haalistuvia seiniä, joita keskustelumme olivat joskus värjänneet.  

Aistin sen lähestyvän, vaikka en nähnyt tai kuullut sitä. Sitten se varmistui vapinalla ja tärinällä. Jostain alkoi kaikua sen tumma ärähtely. Kohta valo halkoi ilmaa ja sokeutti meidät.  

Se jarrutti.  

En olisi halunnut katsoa häntä, mutta en voinut olla katsomattakaan. Hän ei sanonut mitään, mutta näin hänestä kaiken: ajatukset, tunteet, salaisuudet ja toiveet. Hiljaisuus oli nyt siirtynyt sivuun ja se odotti.  

Hän aukoi suutaan, ja odotin Hiljaisuuden lähtevän.  

Mutta oli jo liian myöhäistä. Olimme kadottaneet sen, puheen lahjan.   

Hän alkoi kerätä ensin hitaasti, mutta sitten hysterian voimalla omaisuuttani ja ne hän kätki syliinsä.   

Astuin tämän bussin ovesta sisään. Takaikkunasta näin hänet omaisuuteni sylissään ja Hiljaisuuden, joka piteli häntä kädestä.