8.3.2017
10.1.2017
tiistai 10.1.2017
Eilinen oli raskas.
Pitkä neljän kuukauden on-off -säätösuhde katkesi kai vihdoin lopullisesti. En halua sitä hirveästi julkisesti avata (kirjoitin siitä jo pitkän yksityiskohtaisen tekstin, mutta tulin toisiin ajatuksiin). Juttu on kuitenkin ollut meille molemmille monien itkujen aihe. Olemme yhdessäkin itkeneet ja toisiamme lohduttaneet.
Oon ollut omista tunteistani kaiken aikaa epävarma, ja tiedän edelleen, ettei herra oo elämäni rakkaus. Mutta hän on kuitenkin ollut mun Lontoo-aikani tärkein ihminen.
Vaikka herra vakuutti, että olemme tästä edes läheisiä ystäviä, ja keskitymme nyt ystävyyden rakentamiseen, mut valtas eilen yöllä sängyssä loputtoman tyhjä olo.
Siihen liittyy muutakin, kuin tämän herran menettäminen. Täällä Lontoossa kaikki suomalaiset kaverit jää taka-alalle ja ihmispaljouden keskellä voi kokea olevansa käsittämättömän yksin. Tämä kuukausien aikana kertynyt yksinäisyyden tunne yhdistettynä tulevaisuuden ahdistukseen ja host-perheen kanssa elämisen ongelmiin turrutti mut. Makasin vain sängyssä ja aivoissa pyöri 'mä en jaksa enää'.
Ehkä tämä blogi on nyt joku tapa koittaa täyttää tota yksinäisyyttä ja onttoutta, mikä mut täytti.
Pitkä neljän kuukauden on-off -säätösuhde katkesi kai vihdoin lopullisesti. En halua sitä hirveästi julkisesti avata (kirjoitin siitä jo pitkän yksityiskohtaisen tekstin, mutta tulin toisiin ajatuksiin). Juttu on kuitenkin ollut meille molemmille monien itkujen aihe. Olemme yhdessäkin itkeneet ja toisiamme lohduttaneet.
Oon ollut omista tunteistani kaiken aikaa epävarma, ja tiedän edelleen, ettei herra oo elämäni rakkaus. Mutta hän on kuitenkin ollut mun Lontoo-aikani tärkein ihminen.
Vaikka herra vakuutti, että olemme tästä edes läheisiä ystäviä, ja keskitymme nyt ystävyyden rakentamiseen, mut valtas eilen yöllä sängyssä loputtoman tyhjä olo.
Siihen liittyy muutakin, kuin tämän herran menettäminen. Täällä Lontoossa kaikki suomalaiset kaverit jää taka-alalle ja ihmispaljouden keskellä voi kokea olevansa käsittämättömän yksin. Tämä kuukausien aikana kertynyt yksinäisyyden tunne yhdistettynä tulevaisuuden ahdistukseen ja host-perheen kanssa elämisen ongelmiin turrutti mut. Makasin vain sängyssä ja aivoissa pyöri 'mä en jaksa enää'.
Ehkä tämä blogi on nyt joku tapa koittaa täyttää tota yksinäisyyttä ja onttoutta, mikä mut täytti.
Huone numero 82
Rosa 17.9.2015
Yksi valonsäde löysi raon suljettujen verhojen välistä ja kurkisti huoneeseen. Se tunsi heti hukkuvansa harmauteen, joka velloi huoneessa ja nopeasti se singahti pakoon.
Oli aamu, mutta siinä huoneessa yö vain jatkui. Jouko ei heräisi vielä pitkään aikaan.
Jouko on enkeli. Se työ vaatii paljon uhrauksia, mutta Jouko on uskoutunut työlleen ja hoitaa sen valittamatta. Muille se tuntuu olevan vaikeampaa, sillä he eivät meinaa hyväksyä sitä, mitä Jouko tekee. Kyllä Jouko heitä ymmärtää, mutta toivoisi myös heidän osaltaan vähän lisää ymmärrystä häntä kohtaan.
Äiti tapasi sanoa, että olisihan sen voinut jo aavistaa kun Jouko oli 15-vuotias, mutta selvää se oli vasta kolme vuotta myöhemmin. Jouko ei muista vuosia, mutta muistaa kyllä itse prosessin.
Tietysti Jouko säikähti ensin. Eihän se nyt ole normaalia kuulla päässään ääniä, jotka eivät ole lähtöisin itsestä. Hän kuitenkin rauhoittui, kun hän kuunteli, mitä äänillä oli sanottavanaan. Joukolle tarjottiin töitä yläkerrasta.
Asia ei tietenkään ollut ihan niin yksinkertainen. Joukon täytyi käydä ensin läpi rankka koulutus, kuten missä tahansa muussakin työssä. Sen muut unohtavat. Enkelin työ on pitkälti kuten muutkin työt. Erona tietenkin se, että sitä tarjotaan vain tarkoin valituille. Niille, jotka ovat työn arvoisia.
Koulutuksessa Joukolta vaadittiin tahdonvoimaa. Ensimmäiset vaiheet olivat helpompia, koska silloin Jouko oli vasta aloittelija. Hänen piti auttaa jokaista vanhempaa rouvaa tien yli päivän ajan. Hänen piti saattaa lapsia kotiin. Moni ei silloinkaan ymmärtänyt Joukoa. Yksikin rouvista huitaisi käsilaukullaan ja osa lapsista pinkoi kauhun vääristämin kasvoin karkuun.
Toinen vaihe keskittyi enemmän Joukon sisäiseen tahdonvoimaan. Hänen täytyi seisoa paikoillaan huoneensa keskipisteessä nukkumatta ja syömättä. Taas ihmisiltä puuttui ymmärrystä, koska hyvästä suoriutumisesta Jouko palkittiin työntämällä hänet väkisin kylmään autoon, joka vei hänet suureen rakennukseen, jossa oli vielä kylmempi.
Jouko ei valita. Se on yksi enkelin ominaisuuksista, ja koska hän suoritti koulutuksen, hän myös vastaa ominaisuuksia. Joskus kuitenkin öisin, kun Jouko on sidottu sänkyynsä, eikä hän pääse taaskaan töihin, hänet valtaavat salatut tunteet. Hän karjuu vihansa kylmille käytäville ja ihmisille, jotka pitelevät hänestä kiinni ja estävät häntä hoitamasta työtään.
Viime yö oli ensimmäinen onnistunut pitkään aikaan. Jouko sai apua joltakulta, joka oli myös lukittu syyttä tähän taloon, ja hän pääsi juuri yön alkaessa töihin.
Joukon lenkkarit narisivat, kun hän hiipi vasta sataneen puhtaan lumen päällä. Hän ravisteli siipiään, jotta ne nostaisivat häntä, eikä narina herättäisi kenenkään huomiota. Oli kai aika hankkia uudet. Nämä löytyivät kaatopaikalta, joten Jouko päätti käydä tarkistamassa kaatopaikan uusien varalta, kun ehtisi.
Viima tunkeutui lenkkareiden ja vaaleiden pitkien kalsareiden välisestä raosta sisään ja meinasi saada Joukon hytisemään. Vahvalla tahdonvoimallaan Jouko onnistui välttämään sen ja pitämään enkelin arvokkuuden yllä.
Katuvalot ohjasivat Joukon ensimmäisen asiakkaan luo. Tämä istui kasassa harmaiden kerrostalojen välisellä kujalla. Vain jalkaterät olivat katuvalojen valossa. Jouko jäi hetkeksi seisomaan asiakkaan eteen. Lähin katuvalo suuntasi häneen valokeilansa. Lumihiutaleet saivat jo harmaaksi hiipuneet siivet säihkymään. Vaalea kauluspaita ja pitkät kalsarit olivat sävy sävyyn ja lenkkaritkin olivat saaneet lumipeitteen.
Asiakas oli yksi niistä vaikeista. Hän ei tuntunut huomaavan hänelle ilmestynyttä enkeliä, ja Jouko joutui astumaan pimeälle kujalle. Vaikka Jouko olikin enkeli, hän ei ymmärtänyt asiakkaan suusta kuuluvaa örinää. Ei Jouko kuitenkaan ollut suotta saanut enkelin arvonimeä. Hän nosti asiakkaan syliinsä ja alkoi kantaa tätä.
Siinä hän asteli. Katovalot seurasivat hänen kulkuaan. Lumisade yltyi ja pyöritti hänen ympärillään vaaleaa huntua. Lenkkarit eivät jättäneet hänen jälkeensä lumeen merkkiäkään.
Jostain kantautui ulvonta. Siniset valot alkoivat vilkkua kerrostalojen ikkunoista ja katuvalojen lämmön puhkoivat kylmät valkeat kaistaleet. Joukoon tartuttiin kiinni. Siihen Jouko oli jo tottunut, mutta kun hänen asiakkaansa vietiin, hän kyllä protestoi.
Sinisiä miehiä oli liikaa eikä edes enkeli mahtanut yksin heille mitään.
Jouko työnnettiin autoon, nostettiin portaat ylös, vedettiin pitkin kylmiä käytäviä takaisin harmaaseen huoneeseen.
Siinä hän nyt nukkui. Huoneessa numero 82, jonne valonsädekään ei halunnut astua.
Hiljaisuus
28.8.2015
Se bussi ei koskaan tullut.
Sitä en huomannut. Istuin bussipysäkin muovisella penkillä. Lähes koko omaisuuteni oli levittäynyt pysäkin ympärille. Loput siitä oli jäänyt jälkeeni ripoteltuna pitkin kotitietä. Tuuli lennätti päiväkirjan sivuja pyörremyrskyinä asvalttitiellä ja sai sanat kohahtelemaan.
Oli yö. Sen sinisyys oli painautunut päälleni ja työntänyt tullessaan jokaisen ajatuksen pois. Minä vain hengitin kosteaa heinikkoa ja hytisin.
Ei kuitenkaan kulunut kauan, ennen kuin hän saapui. Hänen sylinsä oli täynnä tavaroita, jotka hän nyt laski asvaltille. Siinä oli loput omaisuudestani, jonka hän oli kerännyt tieltä tullessaan.
Nyt hän seisoi paikallaan ja katsoi tien toisella puolella aaltoilevaa villiintynyttä heinikkoa.
- Tahdot siis lähteä.
En vastannut. Ei hänen lauseensa vastausta kaivannutkaan. Se oli yksi niistä toteamuksista, joita hän heitteli ympärilleen, koska pystyi niiden avulla nostamaan itsensä muiden yläpuolelle, aivan kuin hän hallitsisi totuutta.
Hiljaisuus hiipi varoivaisesti takaisin ja istui seuraamme, omalle tutulle paikalleen.
Siitä oli nyt vuosi, kun Hiljaisuus astui ensimmäistä kertaa olohuoneeseemme. En silloin heti tajunnut, mikä se oli. Miten olisinkaan voinut ymmärtää, kun Hiljaisuus oli jotain aivan uutta minun ja hänen välillä.
Sanat olivat ennen olleet osa meitä. Olimme uineet keskusteluissa, sukeltaneet niin syvälle niihin, että emme enää tienneet, missä pinta oli. Olimme rakentaneet keskusteluillamme kokonaisen pinnanalaisen valtakunnan. Oli ajatuksia, oli lauseita, oli sanoja. Oli tunteita, salaisuuksia, toiveita.
Ja sitten,
kuiskauskin kaikui välillämme.
Hiljaisuudella oli katettu paikka aamupalalla.
Joten hän sanoi nyt totuuden: tahdoin siis lähteä.
En halunnut enää katsella Hiljaisuuden kanssa haalistuvia seiniä, joita keskustelumme olivat joskus värjänneet.
Aistin sen lähestyvän, vaikka en nähnyt tai kuullut sitä. Sitten se varmistui vapinalla ja tärinällä. Jostain alkoi kaikua sen tumma ärähtely. Kohta valo halkoi ilmaa ja sokeutti meidät.
Se jarrutti.
En olisi halunnut katsoa häntä, mutta en voinut olla katsomattakaan. Hän ei sanonut mitään, mutta näin hänestä kaiken: ajatukset, tunteet, salaisuudet ja toiveet. Hiljaisuus oli nyt siirtynyt sivuun ja se odotti.
Hän aukoi suutaan, ja odotin Hiljaisuuden lähtevän.
Mutta oli jo liian myöhäistä. Olimme kadottaneet sen, puheen lahjan.
Hän alkoi kerätä ensin hitaasti, mutta sitten hysterian voimalla omaisuuttani ja ne hän kätki syliinsä.
Astuin tämän bussin ovesta sisään. Takaikkunasta näin hänet omaisuuteni sylissään ja Hiljaisuuden, joka piteli häntä kädestä.
Hiljaisuus hiipi varoivaisesti takaisin ja istui seuraamme, omalle tutulle paikalleen.
Siitä oli nyt vuosi, kun Hiljaisuus astui ensimmäistä kertaa olohuoneeseemme. En silloin heti tajunnut, mikä se oli. Miten olisinkaan voinut ymmärtää, kun Hiljaisuus oli jotain aivan uutta minun ja hänen välillä.
Sanat olivat ennen olleet osa meitä. Olimme uineet keskusteluissa, sukeltaneet niin syvälle niihin, että emme enää tienneet, missä pinta oli. Olimme rakentaneet keskusteluillamme kokonaisen pinnanalaisen valtakunnan. Oli ajatuksia, oli lauseita, oli sanoja. Oli tunteita, salaisuuksia, toiveita.
Ja sitten,
kuiskauskin kaikui välillämme.
Hiljaisuudella oli katettu paikka aamupalalla.
Joten hän sanoi nyt totuuden: tahdoin siis lähteä.
En halunnut enää katsella Hiljaisuuden kanssa haalistuvia seiniä, joita keskustelumme olivat joskus värjänneet.
Aistin sen lähestyvän, vaikka en nähnyt tai kuullut sitä. Sitten se varmistui vapinalla ja tärinällä. Jostain alkoi kaikua sen tumma ärähtely. Kohta valo halkoi ilmaa ja sokeutti meidät.
Se jarrutti.
En olisi halunnut katsoa häntä, mutta en voinut olla katsomattakaan. Hän ei sanonut mitään, mutta näin hänestä kaiken: ajatukset, tunteet, salaisuudet ja toiveet. Hiljaisuus oli nyt siirtynyt sivuun ja se odotti.
Hän aukoi suutaan, ja odotin Hiljaisuuden lähtevän.
Mutta oli jo liian myöhäistä. Olimme kadottaneet sen, puheen lahjan.
Hän alkoi kerätä ensin hitaasti, mutta sitten hysterian voimalla omaisuuttani ja ne hän kätki syliinsä.
Astuin tämän bussin ovesta sisään. Takaikkunasta näin hänet omaisuuteni sylissään ja Hiljaisuuden, joka piteli häntä kädestä.
Mä teidän et sulle...
Mä tiedän et sulle valuu pisara pisaralta valta satuttaa mua
Ja haluisin vaan muurata halkeaman umpeen
Samalla kun revin sitä paljain käsin auki
Ihailen pisaroiden virtaa
ja koitan varmistaa että saat jokaisen talteen
Rosa 20.6.2016
Ja haluisin vaan muurata halkeaman umpeen
Samalla kun revin sitä paljain käsin auki
Ihailen pisaroiden virtaa
ja koitan varmistaa että saat jokaisen talteen
Rosa 20.6.2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)