Eilinen oli raskas.
Pitkä neljän kuukauden on-off -säätösuhde katkesi kai vihdoin lopullisesti. En halua sitä hirveästi julkisesti avata (kirjoitin siitä jo pitkän yksityiskohtaisen tekstin, mutta tulin toisiin ajatuksiin). Juttu on kuitenkin ollut meille molemmille monien itkujen aihe. Olemme yhdessäkin itkeneet ja toisiamme lohduttaneet.
Oon ollut omista tunteistani kaiken aikaa epävarma, ja tiedän edelleen, ettei herra oo elämäni rakkaus. Mutta hän on kuitenkin ollut mun Lontoo-aikani tärkein ihminen.
Vaikka herra vakuutti, että olemme tästä edes läheisiä ystäviä, ja keskitymme nyt ystävyyden rakentamiseen, mut valtas eilen yöllä sängyssä loputtoman tyhjä olo.
Siihen liittyy muutakin, kuin tämän herran menettäminen. Täällä Lontoossa kaikki suomalaiset kaverit jää taka-alalle ja ihmispaljouden keskellä voi kokea olevansa käsittämättömän yksin. Tämä kuukausien aikana kertynyt yksinäisyyden tunne yhdistettynä tulevaisuuden ahdistukseen ja host-perheen kanssa elämisen ongelmiin turrutti mut. Makasin vain sängyssä ja aivoissa pyöri 'mä en jaksa enää'.
Ehkä tämä blogi on nyt joku tapa koittaa täyttää tota yksinäisyyttä ja onttoutta, mikä mut täytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti